Vähän vinksahtaneet leidit Ines & Marlene tahtoivat lähteä retkelle lauantaiaamuna kello 7.30 kaupungin keskustasta. Heräsin siis puoli seiskalta, join aamunakahvini, söin -maissilastuni ja kävelin cityyn. Marlene poimi mut matkaan Easonin edestä, vilahdettiin Inesin perheen kartanossa ja sitten suunnattiin kohti Dingleä.
Irlanti yllätti; sää oli kaunis. Automatka kaikkinen pysähdyksineen ja biitsilläkävelyineen kesti ehkä kolme tuntia. Tässä maassa kaikki on lähellä mutta toisaalta tiet on yleensä niin jännittäviä että kaikki onkin sitten vähän kauempana kuitenkin.
Dingle tarkoittaa kahta paikkaa: kylää sekä aluetta (tiedättehän, se peninsula-juttu, en vieläkään muista mikä se on suomeksi). Dingle kumpanakin on ihan klassinen turistijuttu. Luin just Wikipediasta ettei Dingleä virallisesti ole enää edes olemassa, tai no, ainakin tienviitoista tyhmät englanninkielennökset päätettiin poistaa ja niinpä Dingle on nimeltään An Daingean. Tiiätte sitte jos ootte Dingleen menossa! Dingle on muuteski an gaeltacht -aluetta, mikä tarkoittaa ettei kukaan puhu sanaakaan englantia ja iirinkielen harjoitus on suotavaa. No ei tiettykään, vaan että iiri on valtakielenä, eli tilanne on samantapainen kuin Kauniaisiin mentäessä.
Dinglen hupaisin turistinähtävyys on 25-vee. delfiini Fungi joka uiskentelee jossain Dinglen lähettyvillä. Ikinä en ollut Fungista kuullutkaan ennen kuin käväisin Dinglessä. Vaaroja uhmaten yritimme nähdä Fungin mutta ei onnistanut! Sen sijaan hullut lehmät yrittivät syödä minut ja leidejäkin vähän jännitti vaikka ne olivat juuri siunailleet kuinka hyvä on ettei enää pelkää lehmää. Käveltiin siis lehmien pellossa merenrannassa. Traumat jäi, maaseutu pysyköön kaukana minusta!
Oli ihan käsittämättömän nätti päivä Irlanniksi ja autoiltiin ympäriinsä jännillä pikkuteillä joissa on jänniä mutkia ja kuolema tulee lempeästi varoittamatta. Mentiin katsomaan erästä pientä rantaa mutta päädyttiinkin katsomaan maisemaa mäelle. Mäellä oli myös aita ja toisella puolella lampaankakkaa (ei lampaita). Luonnonvoimia uhmaten kiipesimme aidan yli (koska jotkut muutkin teki sillai) ja käytiin vähän katsastamassa mestoja. Ensin oli aika idyllistä kivaa merenrantsu- ja kalliomaisemaa. Sitten alapuolellamme kulkeva aita loppui (sen jälkeen oli pudotus ja meri). No siis paska aita se olikin, ei kai siitä kovasti hyötyä ois ollut jos oltais pyöritty alas. Jatkettiin sitä minipolkua eteenpäin ja ihasteltiin ihan nerokasta reittiä jonka olimme valinneet. Kohta polulla oli pari isoa kivenmurikkaa joitten yli ois pitänyt kiivetä, niin päätettiin pitää istuntatauko. Moikkailtiin parit herrasmiehet jotka ohitti meidät ja jatkettiin matkaa kivien yli. Ne kivet oli varmaan joku noita-akka siihen laittanut, koska niiden jälkeen polusta tuli huomattavasti mielenkiintoisempi. Etappi sisälsi kiipeilyä, kiroilua sekä istuma-asennossa eteenpäin liikkumista. Jossain vaiheessa kun keskityin armottomasti polun seuraamiseen, Ines sanoi mulle: Hei, ei sun ois kandennu mennä sielt, ku nyt sä oot ihan siin reunalla. Ja mä olin sit ai vittu, menitkö kertomaan! Silloin huomasin että polun reuna on ehkä kolmen sentin päässä jyrkänteen reunasta ja alkoi heti jänskättämään enempi. Selvisimme kuitenkin helpommille kulkureiteille ja kävimme ihailemaan sitä totaalisen kreisiä ja suisidaalista tietä jonka olimme valinneet. Marlene yritti vielä myöhemmin kylmää ja märkää itsemurhaa kun istuksimme Inesin kanssa mukavasti nurmikolla. Lampaat olivat kauniita eivätkä lainkaan agressiivisia (Ne ilmestyivät jostakin).
Kaikkien seikkailujen jälkeen mentiin kikattamaan Corkin baareihin ja olemaan hömppiä. Amen.
